Kesän kuumin hetki oli kynnyksellä. Aurinko porotti kuumana ylhäältä kärventäen nahkaa. Mä makoilin niityllä ja katselin sinisellä taivaalla kaartelevia lokkeja. Jostain kuului törähdys, joka kieli saapuvasta lautturista. Mä ristin sirot sääreni ja oikaisin kukkaseppelettä päässäni. Lopuksi mä vielä otin heinän hampaideni väliin ja suljin silmät. Mä nautin kesästä ja heinän yksitoikkoisesta mausta suussani. Aurinko lämmitti mukavasti ja mua rupes nukuttamaan siinä loikoillessa.
– Aaaaaaalialialiaaaaaaaaaaaaaa! Hetkessä taivas pimeni. Mä raotin hämmästyneenä silmiäni ja näin noin kolme pikkupoikaa inkkareiksi sonnustautuneina. Pojat hyppivät mun ylitse ja jatkoivat kiljuen matkaansa. Mä nousin istuallenni ja raavin päätäni. Eipä ollu meidän saarella ennen tollasta nähty. Ne oli varmaan jotain lomalaisia. Hetken kuluttua tanner tömisi kuin hirvilauman lähestyessä. Mä painoin silmät kiinni ja ristin kädet rinnalle. Ehkä mä en kuoliskaan. Töminä läheni ja pysähtyi sitten yllättäen. Tömps tömps-äänien sijaan alkoi kuulua hekotusta ja hohotusta.
– Jarska! Tuu kattoon! Ne hiivatin pennut on jyränny viattoman luontokappaleen! Täällä on blondi kädet ristissä kuin kuolleella! Mä räväytin silmäni auki ja mulkaisin pitkää, tummatukkaista poikaa.
– Sä olet mun aurinkoni edessä ja estät d-vitamiinin virtaamisen muhun, mä sanoin närkästyneenä. Kundi siirtyi kohteliaasti ja odotti kaveriaan, joka puuskutti kauempana. Mä suljin silmäni ja yritin jatkaa auringosta nauttimistani.
– Huh, kun te pingotte kovaa! Oisit sinäkin voinu vähän oottaa! Närkästynyt, ylös-alas pomppiva ääni marisi. Mä avasin huvittuneena silmäni ja katoin pyöreätä, silmälasipäistä poikaa, jonka otsalla helmeili hiki ja pisamat helottivat auringon paahteessa.
– Rampe, kuka toi kimma on? Poika kysyi ja puuskahti hämillään katsoessaan alas muhun.
– Se on Elviira, mun kesäinen niittylintuni. Mä kohotin kulmiani tyrmistyneenä. Elviira? Kaikkee sitä kuuleekin.
– Saanen esittäytyä Elviira Elolintu, peltojen lapsi, mä suorin hameeni ja ojensin käteni kimeä-ääniselle pojalle. Tumma kundi nauro mulle ja ojenti kätensä Jarskan jälkeen.
– Anna, kun mä arvaan: Sä oot Rampe Reipas, partiopoika nro:1. Se katto mua veitikkamaisesti ja nyökkäs:
– Totta, aina valmiina palvelukseen! Jarska kattoi meitä loukkaantuneesti ja marisi:
– Sehän on oikeesti partioilainen. Mä kohotin kulmiani ja katoin Rampea. Se punastu pikkasen ja sähähti Jarskaa olemaan hiljaa.
– Jaa, sittenhän sä tunnistat, että mä olen harvinainen laji, mä sanoin ja vinkkasin silmää. Se virnisti mulle.
– Mut meidän täytyy lähtee ettiin ne penskat, Rampe sanoi ja ne lähti hölkkäämään huutojen ja kiljahduksien perään. Mä jäin kattomaan, kuinka Rampe hölkkäs eellä ja takana tuli puuskuttava Jarska. Jotenkin ne oli sellanen pari, et mua nauratti kamalasti.
Illalla mä suunnistin kulkuni rannalle. Oli aika myöhäistä, melkein yön puolella ja mä arvelin, ettei ketään tulis enää siihen aikaan. Mä kuuntelin kuinka härkälintu huhuili jossain toisaalla ja toisaalla taas sitten käki kukkui kesäpäiviä. Tuuli humisi kevyesti puiden latvoissa ja leyhäytti mun hiuksia. Mä katsoin vielä varmistuksena taakseni ja riisuin sitten vaatteeni. Tyynenä mä kävelin veteen ja tunsin kevyet laineet ihoani vasten. Mä olin kesän lapsi. Mä uiskentelin kaikessa rauhassa ja välillä mä kelluin selälläni. Mä olin sekaisin kesästä ja ajattelin, ettei kukaan näkis. Eikö jo pelkästään järjen pitäis sanoo, et aina joku näkee?
– Elviira! Lintuseni! Mä kiljaisin ja kyykistyin vedessä. Rampe katsoi mua rannalta pilkettä silmäkulmassaan ja sitä seurasi kasvoiltaan pahasti palanut Jarska. Kun mä katsoin sitä tarkemmin, mä huomasin, et se puna sen kasvoilla syveni. Se ei ollukaan palanut. Se oli vaan punastunut. Mä myhäilin sisäisesti. Mun sulokkuuteni oli valloittanut tuon murrosikäisen pojan mielen. Rampe käveli tyynenä rannelle, mut Jarska jäi puskan taakse piiloon. Rampe kääntyi kerran kattomaan sitä ja purskahti nauruun. Jarska näytti nololta ja vihaselta, mut pysyi vaiti.
– Elviira, peltopyiseni, saanhan luokses ma entaa? Rampe lausui runojaan ja räpytteli ripsiään. Mä pudistin huvittuneena päätäni.
– Yhden palveluksen sä kyllä voisit tehdä, mä sanoin ja hymyilin herttaisesti.
– Mitä tahansa, rakkaani, se vastasi toiveikkaana.
– Käänny, niin mä haen mun pyyhkeen. Se nauroi ja kääntyi. Mä lähdin kävelemään vedestä, kunnes huomasin mua suu auki tuijottavan Jarskan. Se nuolasi huuliaan. Mä näytin sille kädellä, et sinä myös, ja se kääntyi vaivaantuneena. Mä kävelin rannalle ja kiedoin ripeästi pyyhkeen ympärilleni. Rampe kuuli mun tuloni ja hyvä, kun mä sain pyyhken kietastua päälle, kun se jo kääntyi muhun päin.
– Mikä saa neitokaisen näin kauniina iltana uimaan kauneimmillaan? Se kysyi ja kallisti päätään. Se oli pitkä ja ruskettunut. Sen ruskeet silmät tuikki ja musta tukka oli sekaisin.
– Ajatus siitä, että tänne ei eksy mitään lomalaisia tirkistelemään viattomia neitokaisia. Rampe naurahti ja kysyi sitten:
– Entä, jos olis tullut ryöväri ja vienyt neidon mukanaan? Mä mietin hetken ennen kuin vastasin:
– Mä olisin kiihkoissani heittäytynyt ryövärin syliin ja rukoillut sitä viemään mut mukanaan. Jarska puuskahti närkästyneenä puskansa takaa.
– Siis tuohan on täysin vastoin kaikkia moraalisia ajattelutapoja ynnä muita normaaleja ajatuksia! Kuinka kukaan voi sanoa noin? Tuohan on kamalaa ja halpaa itsensä tyrkyttämistä! Mä en voinut muuta kuin nauraa. Pahasti murrosikäinen poika oli niin tosissaan sanojensa kanssa, eikä ymmärtänyt asian olevan vitsi. Rampekin nauroi. Me tyrskittiin ja hekotettiin niin kauan, et Jarska ymmärsi asian olleen vitsi, synkistyi ja lähti marssimaan poispäin.
– Jarska! Älä mene vielä! Se oli vitsi! Rampe huuteli toisen perään. – Se on välillä vähän herkkänahkainen, mut se on mun paras kaveri. Jätkä on 13 ja fiksu kun mikä! Rampe sanoi aitoa ihailua äänessään. Mä nyökkäsin ja hymyilin.
– Minkäs ikäinen sä sit oot? mä kysyin.
– 16, se virnisti ja kysyi multa samaa.
– 15, mä vastasin ja naurahdin. Se virnisti ja lähti sit taas juokseen kaverinsa perään. Mä jäin yksin värjöttelemään pyyhkeen sisään, kunnes päätin pukee ja lähtee kotiin.
Aamu valkeni jälleen kauniina ja aurinkoisena. Mä lähdin käymään kirjastossa heti kahdeksan jälkeen. Mulla oli päällä minishortsit ja valkonen toppi. Koko menomatkan, minkä mä pyöräilin sinne mun kitisevällä mummopyörälläni, mä mietin Rampea. Se ei ollu kertonu, miks ne oli täällä ja keitä ne ees oli. Me vaan alettiin luonnostaan tulla juttuun. Se oli hauska ja komee kundi. Sitä katteli ihan mielellään. Se ymmärti mun kieroutuneen huumorintajuni. Ja mä sen.
Kirjasto sijaitsi aika lailla kylän keskustassa. Se oli vanha puinen rakennus, punanen väreiltään. Mä tykkäsin käydä siellä ja mä olin innokas lukija. Mä myös tykkäsin siitä söpöstä kirjastoapulaisesta, joka oli ilmestyny sinne nyt kesällä. Se pisti pään pyörälle. Se oli sellanen suht pitkä, hoikka ja vaaleetukkanen. Sillä oli jäänsiniset silmät ja valloittava hymy. Sillä oli yks huulikoru ja aina shortsit ja joku t-paita. Se oli pirun hyvännäkönen, kun se kaiken lisäks veti tukan pystyyn geelillä. Mä mietin välillä, mitä se teki siellä, kun se ei ollu yhtään sen oloinen, et harrastais jotain pölysiä vanhoja niteitä? Paha se on mennä ulkonäön perusteella tuomitsemaan. Loppujen lopuks.
– Hei, kundi sanoi mulle, kun mä pölähdin sisään.
– Moi, mä huikkasin takasin. Mä menin lukusaliin ja aloin lukemaan päivän lehteä. Totta kai mä halusin tehdä vaikutuksen ja näyttää fiksulta. Se tepsi, kundi käveli suoraan mun luo.
– Mitä sä oot mieltä päivän poliittisista puheenaiheista? se kysyi multa. Mulla loksahti leuka auki ja mä yritin änkyttää jotain, et mä en oikein tiennyt, kun se ei ollu mulle mikään läheinen aihe. Se nyökkäs vakavana ja sano ymmärtävänsä. Kirjaston ovelta kuului naurua ja töminää. Vaalee kundi mulkas raivoisasti ovelle päin.
– Kuka siellä tollein mekastaa? Se melkein hikos. Mä katoin sitä ja mun sisällä rupes nauru kuplimaan. Nyt piti pysyä vakavana. Kädet nyrkissä se käveli ovelle ja sähähti kovaan ääneen:
– Shhhh! Kirjastossa ei mekasteta!
– No olehan sitten hiljaa, ni ei muita häiritse, tuttu ääni sanoi. Mua rupes naurattaan, kun se kundi käveli naama kiukusta punasena takasin mun luo, ja mutis jotain kaikenlaisista.
– Elviira! Säkin oot täällä! Rampe huuti käytävältä ja käveli meidän luokse. Kirjastopoikakundilla keitti. Se katto mua kysyvästi ja mä sanoin:
– Rampee! Moro!
– Sinäkin Brutukseni, kundi vingahti ja syöksy takasin lainaustiskin taa. Meistä ei siis tuu paria. No, ei kai se kauheen suuri menetys ollu. Rampe istu mun viereen ja mä kattelin ympärilleni.
– Missä Jarska on? mä kysyin.
– Se meni ettiin tieteiskirjoja, Rampe vastas ja osoitti tieteisosastoa. Mä nyökkäsin ja katoin sitten tarkemmin Rampea. Sillä oli valkonen hihaton t-paita ja mustat uimashortsit. Se oli jumalainen. Mä mietin, mitä mieltä se oli musta. Mä olin ihan peruskimma. Vaaleet, kauran väriset hiukset ja sinertävät silmät. Kohtalaisen suuri suu, josta ei ikinä kuullu mitään järkevää. Mä olin aika lyhyt. 160 senttii ja risat.
– Sä näytät makeelta, Rampe sanoi ja hymyili mulle pelimiesmäisesti. Mä kiitin sitä ja sanoin ettei sekään hullumalta näyttäny. Se virnisti ja käänti päätään ettiäkseen Jarskaa. Se oli lainaustiskillä seittemän paksun tieteiskirjan kanssa. Mä katoin sitä monttu auki. Se sattu kääntämään päätä ja virnisti meille. Rampen leuka oli tippunu niin alas, et mä epäilin sen menneen sijoiltaan.
– Ei suinkaan sun leukas sijoiltaan menny? mä kysyin siltä ja otin kasvoilleni sympaattisen ilmeen. – Mä saan sen kyllä väännettyä taksin paikoilleni, tarvittaessa mä olen sisar Elviira, terveystäti number one. Rampe purskahti nauruun, josta mä päättelin sen olevan okei. Sen leukakin liikku normaalisti. Lainaustiskiltä rupes kuulumaan kiihkeetä väittelyä ja me mentiin kattoon, mikä siellä on ongelma.
– Minä en voi lainata ulkopaikkakuntalaisille! kirjastokundi murisi hampaitaan kiristellen.
– Mutta mulla on kortti ja mä palautan ne ajoissa! Jarska vingahteli vastaan. Kundi puristeli päätään ja Jarskan ilme synkkeni. Mä kävelin niiden väliin ja ojensin korttini.
– Mä lainaan, mä palautan. Kundi auko suutaan niin kuin kala kuivalla maalla, mutta lainas lopulta mulle ne kirjat. Ulkona mä annoin ne sitten Jarskalle. Tai Rampe antoi. Mä en ees jaksanu nostaa niitä siitä tiskiltä pois.
Jarska sanoi menevänsä kotiin lukemaan ja me mentiin Rampen kanssa leikkikentälle. Me istuttiin keinuun ja otettiin kisa kumpi nousee korkeemmalle. Me naurettiin ja huudettiin. Leikkikentän ohi käveli kaks vanhaa naista ja ne kattoi meitä säälivästi ja supis sitten toisillee, että tollaseks menee nuoriso, kun ei ole mitään rajoja. Rampe kuuli niitten jutut ja huuti perään:
– Mummot hei, tsiigatteks tän uroksen, sen sanottuaan se hyppäs takaperin voltilla keinusta alas ja sai mummojen tsät tsätyksen yltymään ja kielet naksumaan. Niillä ei ollu huumorintajua eikä ymmärrystä tempuille. Onneks kaikki mummot ei ollu tollasia. Mä hihkuin Rampen tempulle ja otin kovemmat vauhdit. Mä kallistin päätäni taaksepäin ja suljin silmät. Mun hiukset hulmahteli ja lämpönen tuuli virtas mun kasvoihin. Yhtäkkiä Rampe pysäytti mun vauhdit. Se veti mut pois keinusta ja ehdotti, et mentäis rannalle.
– Sä et varmastikaan puhu naku-uinnista, ethän? mä varmistin. Se nauro ja vastas mulle:
– Jokuhan vois nähdä meidät, näin aamupäivästä. Mä nyökyttelin myöntävästi ja me lähdettiin rantaa kohti. Siellä oli enimmäkseen pikkulapsia. Ne muodosti toisen järven sen oikean järven viereen.
– Mennäänkö uimaan? Rampe kysyi. Mä katsoin tyrmistyneenä lapsimassan takia ylipursuavaa vettä.
– Öh, tonneko? Rampe nyökkäili virnistellen. Mä lähdin kävelemään vesirajaa kohti. Kiljuvat lapset räpiköi ja polski mun ympärillä. Mä olin kääntyä takasin jo kahden metrin päästä, mut Rampe huuteli mulle kannustuksia. Rohkeesti mä kävelin kiljuvan massan keskelle. Ei olis pitäny. Samalla hetkellä, kun mä pulahdin veteen, mun selässä oli laumallinen kikattavia muksuja. Ne luuli mua uimaleluks. Tosi kannustavaa, mä tuumin. Rannalta rupes kuulumaan hervotonta naurua. Ravisteltuani penskat irti, mä käännyin kattoon taakseni. Rampe nauro maha kippurassa mulle. Se ei naurultaan ees huomannu, kun mä vinkkasin muutaman muksun viereeni. Ne katto mua silmät innosta kiiluen, kun mä selitin mun suunnitelman. Ne oli heti mukana siinä.
– Aijaijaijajiii! Innostuneet lapset kirkuivat yhteen ääneen ja juoksivat Rampen kimppuun. Poika-parka ei meinannu ees tajuta, mitä tapahtuu, kun lapset hyppäs sen kimppuun ja pomppi sen ympärillä ja selässä. Oli mun vuoroni nauraa.
– Okei okei! Aikalisä! Kuului Rampen tukahtunu ääni jostain syvältä lapsiröykkiön alta. Penskat tajus, että leikki on loppunu ja oli aika palata takasin sinne, missä ennen oli ollu järvi. Nyt se oli lätäkkö.
Mä lähdin maleksimaan läähättävän Rampen kanssa takasin kylälle päin. Iltapäivän kuumin hetki oli käsillään. Aika kuluin nopeasti eikä me edes huomattu tuntien kulkua. Se vaan vilisi meidän silmien edestä.
– Käydäänkö jätskillä? Mä kysyin.
– Mikä ettei, Rampe virnisti.
– Sä tarjoot, mä sanoin ja iskin silmää. Se nauro ja käveli huolettomasti mun vierellä. Jätskikojulla ei onneks ollu ruuhkaa ja me jatkettiin suurten tötteröitten kanssa matkaa. Me mentiin istumaan suuren riippakoivun alle ja nojailtiin runkoa vasten. Samalla me vähän perehdyttiin toistemme taustoihin. Rampe oli Helsingistä kotoisin ja sillä oli kolme veljee. Sen porukat ja Jarskan porukat oli parhaita kavereita ja ne oli tullu yhessä saaristoon. Rampe ei ollu häirikkö. Omien sanojensa mukaan se oli vaan villi ja vapupaudenhaluinen. Se kuulosti loogiselta ja sai mut hymyilemään. Mun luonnolisen vaaleet hiukset oli auki ja sinertävät silmät katteli kiinnostuneena Rampen ruskettuneita kasvoja. Se katteli mua vähintään yhtä kiinnostuneena. Mun jätski loppui paljon nopeemmin kuin Rampen ja mä painauduin selälleni sen koivun alle ja suljin silmät. Auringon lämpö rupes nukuttamaan ja mä unohdin kaiken mun ympärillä olevan.
– Sä oot sulonen, kun sä nukut, mä kuulin Rampen kuiskaavan jossain todellisuuden rajalla ja sitten mä nukahdin. Mä näin kaunista unta, jossa oltiin mä ja Rampe. Se hymyili mulle kutsuvasti ja kantoi laiturille. Ilta-aurinko laski meren taakse ja Rampe painoi mut kevyesti selälleen. Se hymyili mulle ja silitti mun poskea. Sen huulet lähesty kutsuvasti mun omia ja sitten...
– Elviira! Herää jo, Rampe sanoi ja töykki leikkisästi mun kylkeä. Mä katoin sitä unisensa ja meinasin möläyttää, mikä multa jäi kokematta. Viime tipassa mä nipistin suuni kiinni ja katoin, mikä sillä oli.
– Sä oot nukkunu melkein pari tuntia ja mä aloin epäillä, et sä oot kuollu. Mut sit mä varmistuin, se sanoi arvoituksellisesti ja hymyili mulle viekkaasti. Mä katoin sitä kysyvänä ja se kumartui kuiskaamaan mun korvaan:
– Rampe, voi Rampe, sä oot ihana. Mä punastuin korviani myöten. Mä olin puhunu unissani! Mä nousin äkisti seisomaan ja sanoin, et mun pitää mennä. Se katto mua kysyvästi ja jäi kattomaan mun perään.
– Oota! Se huuti äkkiä ja juos mut kiinni. – Meidän pitää tavata vielä tänään. Käyhän se? se kysyi ja katto mua pyytävästi. Mä tuumin hetken. Mua hävetti vieläkin vähän se mun unissa puhuminen, mut toisaalta, kun mulla oli jotenkin sekavat tunteet. Mä taisin oikeesti olla ihastumassa siihen.
– Jos ei tänään, mä sanoin välttelevästi. Joku toinen kerta sitten, okei? Mun pitäis nyt mennä, mä sanoin ja käännyin. Se jäi pettyneenä kattomaan mun perään ja mun sydän huuti mua kääntymään. Mut mä en kääntyny. Mä en edes kattonu taakseni. Kun mä tiesin olevani näköetäisyyden päässä, mä pinkaisin juoksuun. Mua harmitti ja itketti. Mä en tiiä miks, mut musta tuntu, et se ei tykänny musta niin kuin mä siitä. Se kaiverteli mun sisällä ja hammasta purren mä juoksin kotiin ja suoraan omaan huoneeseeni. Mun elämä oli pilalla.
Mä en nähny Rampee ja Jarskaa ainakaan viikkoon. Toisaalta ensimmäiset päivät mä välttelin niitä kuljeskelemalla pelkästään kodin alueella. Mua nakerteli vieläkin se mun lähteminen ja eniten mua nakerteli se, et mun epäilykset oli paljastunu todeks. Jos Rampe ois välittäny musta, se olis ettinyt mut käsiinsä. Mut ei sitä vaan näkynyt.
Illalla mä menin rannalle taas. Mä istuin hiekalle ja painoin pääni käsien väliin. Mulla oli ikävä, mut mä en osannut tehä asialle mitään. Mä työnsin mun jalkoja viileseen hiekkaan ja valutin sormieni välistä hiekkaa säärieni päälle. Mä suljin silmät ja keskityin tuntemaan kevyen iltatuulen leyhyttelevän mun hiuksia. Mun takaa kuului askeleita.
– Moi, Rampe sanoi ja istui mun viereen. Mun sydän tykytti ja perhoset liitelivät vatsassa.
– Moi, mä nyökkäsin ja hymyilin pienesti.
– Sua ei oo näkyny. Mihin sä katosit sillon? Rampe kysyi ja katto mua silmät täynnä kysymyksiä. Mä huokaisin.
– Mä luulin. Mä säikähdin. Mä, mä en tiedä. Rampe laski kätensä mun omalle ja hymyili rohkaisevasti. Mä rohkaisin itteni ja kerroin.
– Mä luulin, et sä leikit mun tunteilla, et sä et tunne mua kohtaan niin kuin mä sua kohtaan, mä puhuin kaiken yhteen pötköön ja vedin lopuks henkee. Rampe naurahti pienesti.
– Vai luulit sä, etten mä tunne sua kohtaan niin kuin sä mua. Se hymyili säteilevästi hampaat välkkyen. – Mä en ees tienny, mitä sä tunnet mua kohtaan. Susta ei vaan saanu mitään selvää. Mut sillon sen koivun alla, mä sain selville. Mut sit sä juoksit pois, enkä mä tajunnu miks. Se hymyili mulle ja laskeutu selälleen siihen hiekalle ja risti kädet päänsä taakse. Mä katoin sen tummia silmiä ja painauduin sen viereen.
– Mitä sä sit tunnet mua kohtaan? mä kysyin ujosti. Se käänty mua kohti ja hymyili lempeästi.
– Mä tykkään susta tosi paljon. Niin paljon, et välillä sattuu, kun miettii sua. Mut enää ei satu, kun mä tiedän sun tunteet. Mä hymyilin lämpimästi ja nyökkäsin sit järven suuntaan.
– Mennäänkö uimaan? Se hymyili mulle veitikkamaisesti ja mä lähettiin juoksemaan vesirajaa kohti. Taas mä kuulin kuinka käen kukkumisen ja Rampekin kuuli. Mä näin sen siitä. Mä pysähdyin kuuntelemaan sitä kauas kajahtelevaa ääntä. Rampe tuli mun viereen. Kun mä olin astumassa askeleen sitä järvee kohti, se hymyili ja vetäs mut syliinsä.
– Mä oon jo kauan halunnu tehä tän, se sano ja suuteli mua huulille. Mä katoin sitä silmät pyöreenä ja sain sen nauramaan.
– Älä oon noin hämmästyneen näkönen, se naureskeli. Pikkuhiljaa mun hämmennys meni ohi ja mä katoin sitä hymyillen.
– Mun oikee nimi on muuten Kirsikka.
– Kirsikka? se virnisteli. Mua rupes naurattaan.
– Joo, mut Elviira on parempi.
– No sitten sä oot Elviira, se hymyili. Mä kurottauduin suutelemaan sitä. Se oli pitkä ja nautinnollinen suudelma, joka sai perhoset tanssimaan mun vatsassa. Mä työnsin kädet Rampen hiuksiin ja se nosti mut syliinsä, Mä kiersin jalkani sen selän ympäri enkä halunnu pois. Mulla oli hyvä olla siinä ja mä nojasin päätäni Rampen rintaan. Sen sydän löi rauhallisesti ja kuulosti rauhottavalta.
– Joko mennään uimaan? mä kysyin virnistäen. Se hymyili ja suikkas mulle vielä yhden suukon.
– Mennään vaan, mut susta mä en irti päästä, se hymyili viekkaasti ja heitti mut olkapäälleen. Se juos järveen ja mä olin tipahtaa sen olkapäältä.
– Mä tipun! Mä nauroin.
– Et tipu! Se nauro mulle ja veti takasin syliinsä. – Pidätä hengitystä! Samassa se oli kiskassu mut veden alle. Me noustiin nauren pintaan ja se suuteli mua vielä kerran. Vettä valuvina me katottii toisiamme ja mä aavistelin jo, et tästä tulis upee kesä.
